Kiirehdin aamusella ulos ovesta. Kädet ovat täynnä käsilaukkua, biojätepussia, toista pussia sekajätteeseen, palautettavia kirjoja kirjastoon ja vielä bonuksena nippu postitettavia kutsukortteja nipistettynä huulten väliin. Voisi kai tämän lähdönhetken hoitaa fiksumminkin, mutta kun olen niin kovin laiska ravaamaan edes takaisin. Mieluiten siis koko sirkus kerralla liikenteeseen, vaikka kaikki mahdolliset fiaskon aineksethan sitä on tässä tyylissä kasassa. Tällä kertaa onnistun jakamaan roinat käsistäni oikeisiin kohteisiin, eikä biopussin kestävyyttäkään joutunut testaamaan. Harppoessani autolleni näen hänet.
Mies pesee naapuritalon edustalla autoa. Välittömästi rekisteröin auton juuri oikean punaisen sävyn. Tällainen syvä tai täyteläinen punainen sopii urheilulliseen automalliin paremmin kuin mikään. Kyseessä ei siis ole mikään hailakka tomaatti taikka joulupukin punainen, vaan vahva, lämmin ja herkullinen punainen sävy. Kokonaiskuvan houkuttelevuutta ei heikennä laisinkaan se, että vaahdotettavana on sporttinen Alfa. Autohulluksi en suinkaan tunnustaudu, mutta kyllä noissa sporttisissa korimalleissa joku taika on.
Kiittelen hiljaa mielessäni itseäni siitä, että en ollut lähtenyt liikenteeseen lippispäisenä farkkutyttönä, vaan laittanut päälle lämpimän kesäpäivän toivossa kietaisumekon. Turhamaista tai ei, mutta aamun alusvaatekerran valintaankin olen kiinnittänyt tavallista enemmän huomiota. Nyt hallitun anteliaasta kaula-aukostani pilkistää säästeliäästi pitsiä. Hymyilen miehelle ja sipaisen kainolla eleellä hiukset korvan taakse. Hän hymyilee takaisin ja heilauttaa kättään.
- Huomenta, mies sanoo selkäänsä oikaisten.
- Huomenta, vastaan ja hymyilen entistä leveämmin.
- Olemmeko naapureita? kysyy hän. Tai siis hei, minä olen Pauli, mies jatkaa, ja kertoo muuttaneensa tänne toissa viikolla.
- Tervetuloa, saan sanotuksi, mutta kehonkieleni puhuu enemmän. Toivon, että en sentään notku paikoillani kuin teinityttö, vaan onnistun antamaan edes hiukan järjellisen vaikutelman.
- Nähdään, huikkaan Paulille, ja työnnyn omaan autooni sisään. Hymy ei tunnu katoavan kasvoiltani, kun kaarran kohti kaupunkia.
Pahus. En tainnut esitellä itseäni! Taisin sittenkin vetää teinityttöpisteet kotiin. Noloa.
Iltapäivällä palaan kotiin. Pauli ja punainen Alfa ovat poissa. Vilkuilen naapuritaloa vaivihkaa, mutta siellä ei näy mitään liikettä. Hiljaiselta talo onkin vaikuttanut sen jälkeen kun Anderssonit muuttivat siitä pois. Mahtaakohan Pauli olla harvoin kotosalla?
Illalla päätän lähteä pyöräilemään. Uusi naapurini tulee välittömästi ajatuksiini, kun avaan ulko-oveni. Pettyneenä huomaan, että naapurissa on edelleen hiljaista ja auto on poissa. Tai voihan se menopeli olla tallissakin, mutta epäilen, että uusi naapurini ei ole kotona. Olen jo vähän ärtynyt itselleni siitä, että yksi ohimennen tavattu mies saa näin pääni pyörälle. Toisaalta, onhan se kiva huomata olevansa vielä sen verran elossa, että vastakkaisen sukupuolen edustaja saa kiinnostuksen heräämään. Viime aikoina mukavaa flirttailua ja silmäpeliä onkin ollut liian vähän tarjolla. Ärtynyt realisti ja aurinkoinen kesätyttö kamppailevat ajatuksissani – kannattaisiko uusi naapuri pyytää piipahtamaan kahvilla tai lasillisella?
Ajan lenkin kaunista merenrantareittiä pitkin. Kesäilta, meri ja leppeä tuuli karistavat turhat kuvitelmat mielestäni. Jalat työskentelevät tottuneesti ja mieli rentoutuu. Hymähdän aamuiselle naapuri intoilulleni, ja huomaan ensimmäistä kertaa ajatella sitäkin mahdollisuutta, että Paulilla on jo nainen. Miksi tuollainen herkku kulkisikaan vapaalla jalalla? Voi pahus, nyt stoppia tähän ajatusleikkiin.
1 kommentti:
Aika harlekiini kamaa.
Lähetä kommentti