Elämä on teatteria

Nyt on se melkoisen kuuluisa lerssi otsassa. Menin unohtamaan Carloksen gallerian valokuvanäyttelyn avajaiset! Palailtuani maalta inventoin käsilaukkuani, joka on kokoluokkaa koko elämä ja vähän muutakin, ja löysin Carloksen antaman käyntikortin. Otin välittömästi linjat Carlokselle, ja pahoittelin, että tällainen unohdus pääsi käymään. Herra galleristi ei ollut ilmeisesti huomannut poissaoloani, kuinka ollakaan, ja sovimme, että tulen katsastamaan näyttelyn lähipäivinä.

Valokuvanäyttely oli oiva ponnahduslauta mukavaan tyttöjen iltaan kaupungilla. Houkuttelin Sadun mukaan kaupunkikierrokselle, joka aloitettiin Silvastin kuvia katsellen. Näyttely sinällään ei ollut mikään järisyttävä kokemus, mutta erittäin hyviä otoksia oli ripustettuna gallerian seinille. Kuvat olivat enemmän teknisesti ansioituneita kuin tunnelmaltaan sykähdyttäviä. Näyttelystä matka jatkui terassikierrokselle, ja ilta oli siihen mitä mahtavin. Kuuman kesäpäivän pikku hiljaa viilenevä ilta oli saanut terassit täyttymään. Liekö sitten lämpimän sään, ja sitä myötä vähenevän vaatetuksen syytä, kun porukat tuntuivat olevan välittömällä ja hyväntuulisella asenteella liikkeellä. Toppa-asuistaan kuoriutuneet suomalaiset saavat lämmitellä luitaan muutaman häviävän päivän tai viikon. Ja niitä päiviä ei kannata tuhlata sisällä kyyhöttäen.

Satu yritti haastaa minut vanhojen (hyvien) päivien hengessä terassiturnajaisiin, joka tarkoittaa sitä, että kaupunkia kierretään yksi juoma per terassi periaatteella. Epäilin vahvasti turnauskuntoni kestävyyttä, ja yritin tinkiä urakkaa hieman naisellisimpiin mittasuhteisiin. Sitä paitsi juottoloita on sangen tiheästi tarjolla, ja miltei jokaisella itseään kunnioittavalla kuppilalla on jonkinlainen terassintynkä, johon parkkeerata juomansa nauttimaan. Aloitimme kierroksen perinteitä kunnioittaen kippistellen mansikka margaritoja.

Jokusen välietapin, ja aika monen virkistävän juoman jälkeen päädyimme ravintola Teatteriin. Terassilla oli mukava istuskella ja katsella ihmisiä. Satu alkoi jo olla aika hyvässä menossa. Hän ei ole niitä tämän maan hiljaisempia muutenkaan, vaan varsinainen satutäti, ja nyt hiukan urheilujuomaa nauttineena innokas flirttailija, ja hervoton selittäjä. Parhaillaan Satu ruoti uutta naapuriani, ja kommentoi Paulin tupareita. Aloin jo katumaan selontekoani juhlien kulusta, sillä Satu oli kovaäänisesti sitä mieltä, että Pauli oli ehdottomasti harrastanut kimppakivaa Barbi tyttöjen kanssa, ja että Janus on totta kai homo. Puoli terassia seurasi jo esitelmää puoli huvittunein katsein, ja en voinut muuta kuin hymyillä vaivautuneena liiasta huomiosta. Sadulla on varmaan etelä eurooppalaisen temperamenttiset juuret, mutta minä olen yksityisyyttäni arvostava ujo kansalainen. Paras vastaisku tai harhautus, oli tässä tilanteessa ruoalla houkuttelu, ja siirryimme sisätiloihin testaamaan paikan eväitä.

- Ja mun on vielä tarkennettava tuosta tupari-illasta, sanon istuuduttuamme pöytään. En usko Januksen olevan homo, jatkan, ja hymyilen päälle kuin vasta ikään miehen makuun päässyt nainen ainakin.

- No shit! Satu on aivan ällikällä lyöty. Ei voi olla totta. Sisko, ihanaa. Viimeinkin sä oot saanut. Ihanaa. Tilataanko orgasmit?

- Eiköhän me olla jo maisteltu noita menneiden päivien juomia jo ihan riittävästi? Tilataan ruoan kanssa jotain pätevää viiniä? Ja kaveri, älä koilota mun asioita koko ravintolalle!

- Totta kai mun pitää kuuluttaa tätä kaikelle kansalle, tää on niin suuri ihme. Ihme!

- No, kiitti vaan, sanon ja yritän syventyä ruokalistaan. Ei tässä sitä paitsi ole ihan Saharassa eletty, koetan vängätä vielä vastaan.

- No huh huh, nainen. Sanopas, palautuuko ne moovit mieleen, niin kuin toi pyörällä ajo meinaan…

- Satu!

- Okei okei. Älä ole hiilenä. Mutta voisinhan mä pyytää tuota Dj:tä kuuluttamaan, että mun kaveri on saanut, jatkaa Satu edelleen hieman humalaisesti jankuttaen.

Vaikka en ole mikään pintaliitopaikkojen suuri ystävä, niin ravintola Teatterissa viihtyy kyllä vaikka sisustusta katsellen. En jaksa ymmärtää esimerkiksi Kallen vetovoimaa. Siitä paikasta tulee lähinnä mieleen joku nuorisoseurain talo tai vastaava maalaismainen kokoontumistupa. Ehkä junttila kulttuurillakin on oma tilauksensa, ja kuinka kaupunkilainen on loppujen lopuksi itseään helsinkiläiseksi kutsuva?

Istun sohvalla siemaillen Irish coffeetani. Satu on pörrännyt muutaman pöydän päähän jututtamaan jotain puoli tuttua porukkaa. Tosiasiassa Satu on iskenyt silmänsä mieheen, joka istuu kyseisessä pöydässä ikään kuin kukkona tunkiolla, mutta tyylikkäästi kuitenkin, vihreällä sohvalla. Mies on tavanomaisella tavalla mukavan näköinen. Hänen ulkonäkönsä ei selitä sitä, miksi muu joukko on kuin seurakuntaa johtajansa jaloissa. Kenties mies on karismaattinen tavalla, joka ei välity minulle näin etäältä. Miehen kasvot ovat punakat, ja hiukset ja kulmakarvat paahtuneet hyvin vaaleiksi. Näen hänen selittävän jotain pöytäseurueelle. Muu kuulijakunta on naisia, ja yksi miespuolinen lakeija on myös kumartunut johtotähden puoleen. Tarinointi on ilmeisen hauskaa, sillä koko porukkaa syttyy nauramaan kuin synkronoituna. Naiset heittävät päätään taaksepäin, ja tuo mies nojautuu sohvalla taaksepäin myhäillen rennosti. Mies kiertää katseellaan muuta ravintolasalia, ja hetkeksi katseemme kohtaavat muun juhlakansan yli. Olen kuin yllätetty tirkistelystä, mutta katselen kiinnostuneena edelleen sohvaseurueen suuntaan. Mies katsoo vielä hetken kohti, ja kääntää sitten huomionsa vieressään istuvan Sadun puoleen. Olen hieman yllättynyt miehen rauhallisesta ja analyyttisestä silmäilystä. Harvemmin seurueen keskipiste on samalla pätevä tarkkailija. Vihreän sohvan mies on sitä ehdottomasti! Nyt hän katsoo suuntaani uudestaan ja hymyilee. Myös muut kääntyilevät suuntaani, ja niskakarvani aavistavat Sadun nostavan statustaan kustannuksellani. Voi hyvä ystävä! Taitaa olla aika tilata Mr. Daniel’s jäillä.

Baaritiskillä on tungosta, ja hengailen joukon jatkona. Joku koskettaa vyötäröäni. Käännyn, ja olen vastatusten Januksen kanssa. Tunneskaala vaihtuu nopeasti ilahtuneesta ja yllättyneestä, epävarmaan ja varautuneeseen. Nyt on kosketus etäisyydellä mies, joka on ollut ajatuksissani lähes koko ajan. Janus tarkkailee kasvojani. Hän näyttää hyvin lempeältä. Ja ihanalta!

- Hei, sinä täällä?

- Joo, ollaan Sadun kanssa liikenteessä, vastaan.

- Et soittanut, Janus sanoo, ja haluaa vielä samaan hengenvetoon tietää mitä haluan juoda.

- Daniel’s jäillä, kiitos, käännyn baarimikon puoleen, ja katson sitten uudelleen Janusta. Soittanut? Sinulle? Pikkuisen haastavaa, kun en tiedä puhelinnumeroasi, enkä itse asiassa edes sukunimeäsi!

- Pyysin Paulia antamaan numeroni sinulle, kun en sitä silloin tajunnut itse sinulle jättää, Janus toteaa hakien katsettani. Etkö ole sitä todella saanut?

- En, pyöritän päätäni ja katselen vain Janusta. Yllätän myös itseni kertomasta Janukselle, että olen ikävöinyt häntä. Mistä tämä suorasukaisuus, hämmästelen.

Janus vetää minut lähelleen, ja kuiskaa ”pikkuinen”. Katson häntä nauru silmissäni, sillä en varsinaisesti ottaen ole mikään taskuraketti. Otamme juomat mukaan tiskiltä, ja vetäydymme seinustalle juttelemaan. Olo on lämpöinen ja pehmeä.